Month: marraskuu 2014

Runotorstai – ikkuna

 

Aurinko ei enää noussut tänään, oli vain loputonta pimeyttä, hämärän rajamailla
jossa ei tiennyt koska aamu alkoi, ja mihin se loppui. Hämäryys peitti kaiken alleen
ennen pimeyttä painautuen valkoiseen viittaansa. Ikkunasta katsoessa, ne talot
jotka näki silmin, loistivat pieninä valopisteinä jossain kaukaisuudessa paljastaen
elämän olomassaolon. Kauempaa kukkulalta saattoi nähdä  valaistuneen madon
joka kiemurteli pitkin kairaa jähmettyneenä. Toisinaan yöllä saattoi nähdä
paremmin, kuun valaistessa valkoisen jäisen maailman.

Runotorstai – ikkuna

Runotorstai – hetki II

 

Silloin oli talvi kun kävimme mökillä. Kesällä mökkitie oli ruohojen peitossa, nyt auton pohjaan rapisivat lumikokkareet. Talon katolla oli lunta, ikkunat olivat huurteessa alhaalta, kaikki näytti erilaiselta, paljaammalta, näki kauemmaksi. Pihakeinussa oli jäätä ja kaivossa kannen alla oli vaahtomuovinen suojus. Meidän piti riisua kengät eteisessä, kesällä sai kulkea paljain jaloin. Kengät näyttivät jotenkin omituisilta eteisessä rivissä. Kenkien toisella puolella oli suuri kasa halkoja, ne ulottuivat lähes eteisen ikkunaan saakka. Niillä lämmitettiin tuvan leivinuuni ja kakluunit. Eteinen tuntui paljon ahtaammalta kuin kesällä.

Minä en ainakaan mennyt käymään ulkohuussissa vaikka olisi ollut minkälainen hätä, takapuoli siellä olisi jäätynyt. Ladon kulmalle pääsi vielä jos kävi nopeasti, onneksi nyt ei ollut kovin kylmää vielä. Lumi oli muuttunut siellä keltaiseksi, minua huvitti se jotenkin.

Vanha Tunturi mopo oli ladossa pressun alla, oli jo liian kylmää ajaa. Tiet alkoivat olemaan jo liukkaita. Sauna oli ainoa lämmin paikka, se oli vieläkin hieman lämmin, oltiin varmaan saunottu eilen illalla. Ei se silti lämmittänyt vieressä olevaa puuceetä.

Aurinko laski nopeasti iltaan mennessä. Ikkunoista ei nähnyt mitään, valoja ei näkynyt missään. Oli aivan pimeää. Ulos mennessä terassin ovelta näkyi himmeästi pellon toisella puolella olevan maatilan valoja, ne saattoi erottaa juuri ja juuri. Kuinka näin pimeässä saattoi asua, se pelotti vähän.

Kakluunissa puut rätisivät kodikkaasti, tuvassa paloi pieni kirkas lamppu ilman kupua. Sen kuului jotenkin ollakin sellainen, ei tänne mitkään kristallikruunut olisi sopineet. Öljy lampun liekki lepatti rauhattomasti joka loi seinille vaeltavia tummia hahmoja.

Vintillä oli kylmä, tuulen saattoi melkein tuntea harvojen lautojen välistä vaikka ne olivat tiivistetty. Lattialaudoilla olleet sahanpurut olivat muuttuneet kokkareiksi. Ne eivät enää olleet sellaisia kuin rannalla oleva hiekka joka valui sormien välistä. Kylmyys kadotti muistot, oli vain tämä hetki.

Runotorstai – hetki II

Runotorstai – hetki

 

Perunkirjoitus

Kun kaikki olivat tulleet, oli hyvin hiljaista. Tummissa vaatteissaan istuttiin tuvan pöydän äärelle, kukaan ei istunut ikkunan viereen, siihen jossa talon isäntä oli aina istunut. Kahvi alkoi kiehumaan, vanha putkiradio särisi ja sihisi kuten aina ennenkin, sen kuului olla päällä, se oli osa kaikkea. Joululahjaksi oli saanut uudempia radioita, kaikki ne lojuivat kaapissa käyttämättöminä.

Portaat vintille tuntuivat kaventuneen. Huone oli pienentynyt, mutta se sama tunnelma, katon vinoista laudoista, suurista poikkiparruista, sahanpurusta lattialla lautojen välissä, valkoisista pienistä verhoista jotka peittivät osittain pienet vintin ikkunat olivat yhä olemassa. Katsoin ikkunasta, en ollut vieläkään käynyt tuolla kaukaisessa pellon takaisessa metsänreunassa, se tuntui olevan nyt paljon lähempänä.

Vanha tunturi mopo seisoi ladossa suurten ovien takana, tuntui kuin se olisi odottanut jotakin. Se näytti yksinäiseltä, niin pieneltä, suuressa tilassa. Vanhat työntökärryt olivat heinien paikalla, klommoiset maitotonkat seinää vasten siistissä rivissä, haravat seinää vasten naulojen varassa.

Palasin ladon nurkalle ja katselin syksyistä puitua viljapeltoa, muistin sen kesän tuoksun vieläkin, aika pysähtyi ja katosi, syntyi hetki.

Runotorstai – hetki