Uncategorized

Runotorstai – Fontti

Metsä ei ollut tavallisille ihmisille sen kummallisempi paikka kuin mikään muukaan metsä. Puut olivat samanlaisia, saniaiset kasvoivat vihreinä peittoina, oravat ryntäilivät juuresta latvustoon ja takaisin, madot kulkivat maan alla ja linnun, joita oli varmaan tuhansia lauloivat niin kuin kaikissa muissakin metsissä. Jos pysähtyi hetkeksi ja kuunteli saattoi havaita jotain, muiston sellaisesta joka oli kadonnut. Metsä kertoi muistojaan hiljaa, äänettömästi, niitä kuunteleville.

Kauan aikaa sitten, silloin kun metsä oli vielä veden ympäröimä saari eikä ihmisiä vielä ollut tässä paikassa, metsässä asui salaperäinen riimukansa. He jotka kirjoittivat kaarnoihin ajatuksena. Riimukansa oli mykkä, heille ei oltu annettu lupaa puhua, se oli jumalien päätös. Oli löydettävä keino kertoa tapahtumista, kaarnakirjoitus. Se oli hyvin erikoinen tapa viestittää asioita. He pystyivät luomaan siihen hengen, sanojen sielun, jonka he salasivat itse jumaliltaankin. Tietäjät jotka olivat saaneet yhteyden luontoon, sen syvimpään sieluun, kertoivat toisilleen salaisuuksia.

Runotorstai – Fontti

Mainokset

Runotorstai – Sumu

Oli kuin suuri tummansininen sateenvarjo olisi avattu taivaalle, valo
muuttui hämäräksi, pisaroiden ryöpsähdellessä alas. Sumukerros peitti
tienpinnan, ikkunasta katosivat linnun jätökset kuin painepesussa. Sumu
nielaisi pellot pohjattomaan kitaansa.

Runotorstai – Sumu

Runotorstai – talven taidetta

Lumimato oksalla pudottaa hiutaleita, on kuin sataisi tuhansia pieniä tähtiä taivaalta. On hiljaista, jossain jääkristalli odottaa auringonlaskua kirkastuessaan täyteen loistoonsa. Lumi on kietonut valkoisen kaulaliinan puun ympärille, tähkäpalloilla on pienet karvahatut suojanaan. Lammikolle on syntynyt pienten huurrekuusien metsä jota valkoiset kaislat ojentuvat tervehtiäkseen. Kuun tyttäret aloittavat tanssin revontulien loisteessa.

Ullakolla

Vintti oli jännittävä paikka, sen puulattia narisi tietyissä paikoissa niin etteivät vanhemmat ihmiset uskaltaneet astua siihen kohtaan. Pelkäsivät putoavansa, vaikka lankut olivat kuin hirsiä. Se oli hämärä paikka, aivan kuin pyramidi seinien kohdatessa katon rajassa. Sateella katto ropisi unettavasti. Oli mukavaa mennä pitkälle puisen lattian päälle ja kuunnella sateen musiikkia. Usein sinne nukahti, unohti kaiken, koko maailman. Sen pienistä ikkunoista näki uusiin maailmoihin, pellon taakse, kaukaisen metsän reunaan jossa en ollut vielä koskaan ollut.

Muisto

Sielussa sykähtää aina kun tapaa sen tummahiuksisen tytön johon oli rakastunut koulussa joka istui edessäni, muistaa poninhännän, kesäiset hameet, katseen, hymyn. 40 vuoden jälkeen näkee saman katseen, hymyn jota ei ole koskaan unohtanut.

Terveisiä Riitalle ♥